Suoma Lappalainen muistelee isäänsä  Anton  Kilpiää 
Kirje sukuseuralle on vuodelta 1991


Kilpiä-suvun juuret todennäköisesti ovat Kilpiänsaaressa. Vanhin merkintä kirkonkirjoissa on vuodelta 1725, jolloin Kilpiänsaaressa isännöi Eskil Laurinpoika, niin, että Laurin täytyy olla 1600-luvulta.

Suku jatkuu: Mikko Eskelinpoika Antti Mikonpoika Adam Antinpoika Anton Adaminpoika, josta tämä esitys.
Anton Kilpiä syntyi Taipalsaaren Kilpiänsaaressa 14.7.1871 maanviljelijän poikana. Hän osoittautui opinhaluiseksi ja kun kunnallisneuvos Emil Hanen perusti Joutsenon Honkalahteen kansakoulun v.1884, oli Anton yksi sen ensimmäisiä oppilaita. Hän oli silloin jo 13-vuotias. Kansakoulun oppimäärä tuli suoritetuksi kahdessa vuodessa. Sen jälkeen pääsi Antti-veli kouluun. Edessä olikin sitten rippikoulu.

V.1894 Anton solmi avioliiton Vilhelmiina Pylsyn kanssa. Avioliitosta syntyi 7 lasta, 5 tyttöä ja 2 poikaa. Toinen poika Vilho kuoli 2-vuotiaana.

Veljekset Anton ja Antti omistivat yhteisesti Kilpiänsaaressa sijaitsevan Honkalan tilan. Antti veljen kuoltua aika nuorena ja lesken solmittua uuden avioliiton Anton alkoi etsiskellä maatilaa mantereelta ja järven rannalta, päätyen Kirvesniemen kylään. Muutto tapahtui toukokuussa 1911. Perheen vanhemmat lapset olivat syntyneet Kilpiänsaaressa, ainoastaan nuorin, allekirjoittanut näki päivänvalon 2 viikkoa muuton jälkeen uudessa kodissa Koivumäellä, ent. Ätän talo.
Talo oli huonossa kunnossa. Metsät hakattu, ulkorakennukset oli uusittava ja pellotkin olivat olleet huonossa hoidossa. Muuton mukana perhekin kasvoi. Antti-veljen lapset Jalmar, Saima ja Ilmari tulivat Koivumäelle. Sisaruksista nuorin, Selma, silloin 3-vuotias seurasi uudelleen avioitunutta äitiään. Nämä serkkumme olivat kanssamme yhtä perhettä ja muuttivat pois vasta ammatin saatuaan. 13-vuotiaana Selmakin tuli joukkoomme.
Perhe oli suuri, mutta leipä riitti kumminkin.

Isäni oli hyvin taitava käsistään. Maanviljelyksen ohella hän osasi puutyöt ja sepän hommat. Tarvekalut, reet, sukset ja monenlaiset astiat sirpit viikatteet y.m. valmistettiin kotona. Työn paljoudesta huolimatta isälläni riitti aikaa monenlaisiin harrastuksiin kodin ulkopuolella.

Hänen mielestään lasten koulutus oli tärkeää. Heti Vehkataipaleeseen muutettuaan hän alkoi puuhata kansakoulua omaan koulupiiriin ja teki paljon valistustyötä koulunkäynnin tärkeydestä. Esimerkkinä oli omien lastensa kouluttaminen, missä hän ei tyytynyt yksinomaan kansakouluun, joka antoi vain pohjaopetuksen, vaan lähetti lapsensa oppikouluun Lappeenrantaan. Siihen aikaan ja paljon myöhemminkin yleisesti pidettiin tyttöjen koulutusta turhana. Isäni oli toista mieltä. Tyttöjenkin piti saada oma ammatti ja siksi koulutus oli tärkeää.

Kouluun lähettäminen Kilpiänsaaresta ei ollut pikku asia. Kirkonkylän kouluun tuli matkaa parikymmentä kilometriä ja enemmänkin Lappeenrantaan. Siiri, lapsista vanhin, kävi kirkonkylässä kansakoulua ennen oppikouluun menoa. Seuraava oli Kerttu. Hän oli kova ikävöimään eikä mennyt kansakouluun, vaan isä opetti häntä kotona. Niinpä, kun isä meni ilmoittamaan Kerttua sisäänpääsy tutkintoon Lappeenrannan yhteiskouluun, ei Kertulla ollut muita papereita kuin papinkirja ja rokotus- todistus. Kysyttiin tietysti kansakoulutodistusta. Sitä ei ollut ja tie meinasi nousta pystyyn. Isäni, sinnikäs kun oli, alkoi inttää, että eikö osaaminen ole tärkeämpi kuin todistus. No, kuka on ollut opettajana. Minä, vastasi isäni. Katsoivat kait huvitettuna maalaismiestä ja uteliaisuuttaan ottivat Kertun pääsykokeisiin. Hän läpäisi kuitenkin hyvin ja hänen mielestään muu oli ihan helppoa, mutta kun mahdottoman suuresta kartasta piti näyttää Ranskan pääkaupunki, se tuotti vaikeuksia, onnistuihan se kuitenkin lopulta. Koulukin sujui hyvin ja hän kuului vielä niihin, joille ylioppilastutkinto pidettiin Helsingissä (1916). Seuraava lapsista oli Martta ja hänet hyväksyttiin tutkinnoilla, mutta kouluun ei mahtunut, koska kaupunkilaisilla oli etuoikeus. Isäni olisi lähettänyt hänet Imatralle kouluun. muttei Martta halunnut ja hän kävi myöhemmin Reitkallin puutarhakoulun. Kasper kävi maanviljelyskoulun. Nuorimmat, Hanna ja allekirjoittanut, kävimme samaa koulua kuin vanhimmat sisaremme. Mielestäni isäni oli paljon aikaansa edellä. Me lapset olemme olleet isälleni suuresti kiitollisia ja antaneet arvon hänen kouluttamisinnolleen.

Kunnan asioista isäni oli myös kiinnostunut. Heti mantereelle muuttamisensa jälkeen hän oli kuntakokouksen jäsenenä.Kuntakokouksen esimieheksi hänet valittiin v.1914. Sitä ennen hän oli kunnan tilintarkastajana ja kuului taksoituslautakuntaan sekä myöhemmin valtuustossa eri tehtävissä. Niinikään hän toimi lautamiehenä Lappeen käräjillä ja kuului kirkkoneuvostoon.

Raittiusasia oli hänen sydäntään lähellä ja hän oli innokas kieltolain kannattaja. Hän kuului niihin, jotka uskoivat kielloilla saatavan kansa raittiiksi. Toisin kuitenkin kävi. Kieltolaki kaatui, tosin vasta isäni kuoleman jälkeen.
 
Isälläni, niinkuin useimmilla Suomen kansalaisilla, oli suuri huoli kansamme tulevaisuudesta aikana, jolloin olimme Venäjän vallan alla. Kun meitä vielä alettiin venäläistyttää ja otettiin pois jo meille myönnettyjä oikeuksia, Suomen itsenäisyyden ajatus askarrutti monia. Hiljalleen alettiin varustautua. Isänikin oli perustamassa Taipalsaaren suojeluskuntaa. Hän osallistui Vapaussotaamme Imatran rintamalla. Itsenäisyysjulistus oli ihana asia isänmaan ystäville. Oli muodostettava Suomen hallitusmuoto. Suomen kansa jakautui kahtia. Toiset kannattivat yksinvaltaa, kuningasta, toiset tasavaltaa. Isäni oli ehdoton tasavaltalainen.

Isäni oli myös luonnon ystävä. Hän oli innostunut mm. puiden istuttamisesta. Vieläkin mahtavat kuuset humisevat maantien vieressä synnyinkotini läheisyydessä. Kysyin hänen pojanpojaltaan Antilta, että milloinkas kaadat nuo kuuset, kun ovat jo niin suuria, sanoi hän, että vasta sitten kun muualta puut loppuvat
Huolimatta siitä, että isälläni oli paljon harrastuksia kodin ulkopuolella häneltä riitti aikaa perheelle. Varmaan hänellä oli vaikeuksiakin suuren perheen kanssa. Me lapset kunnioitimme häntä suuresti mutta myös rakastimme. Ainakin minulla oli sellainen käsitys, että isä oli talossa ainoa, joka tiesi asiat. Äitini olikin enemmän koti-ihminen eikä rasittanut aivojaan turhilla huolilla. Mielestäni he olivat onnellinen aviopari.

Isäni kuoli parhaassa miehuusiässään 56-vuotiaana helmikuun 25 p:nä 1927. Yleensä hän oli terve,mutta keuhkokuume kaatoi vahvan miehen. Minulle 16-vuotiaalle isäni kuolema oli valtava järkytys ja luulin, että tähän elämä pysähtyy. Siitäkin on kulunut jo 64 vuotta. Isäni haudattiin Taipalsaaren hautausmaahan lukuisten ystävien saattamana.
Tuomari Väinö Voipio kunnioitti isäni muistoa perustamalla Anton Kilpiän nimeä kantavan Vehkataipaleen kansakoulun stipendirahaston.

Tämän kirjoitelman tarkoituksena ei ole olla varsinainen elämäkerta, vaan tyttären isästään esittämiä tosiasioita ja omia mietteitä. Olen tämän hänelle velkaa. Anton Kilpiä oli yksi monista aikalaisistaan, joiden työ on ollut arvokasta ja kauaskantoista. Se on kallis perintö nykyiselle ja tuleville sukupolville, joka velvoittaa jatkamaan esi-isiemme alkuunpanemaa työtä vapaan maamme kehittyvässä yhteiskunnassamme.