Ulla Vilppula
Puistokaari 5 A 2
00200 Helsinki
02.08.1996

Irrallisia tarinoita KILPIÄNSAARESTA JA SAARELAISISTA, joita olen aikojen saatossa kuullut äidiltäni ja hänen sisariltaan, jotka kaikki -nuorinta lukuunottamatta - olivat syntyneet ja eläneet ensimmäiset vuotensa Kilpiänsaaressa. Vanhin näistä Anton ja Vilhelmiina Kilpiän lapsista oli syntynyt v 1895 ja nuorin v 1911. Itse en ole suvun tuntemuksessa edennyt sujuvan kuuntelunastetta pitemmälle. Siksi nämä ovat vain muistikuvia, .tarinoita, ei historiankirjoitusta.

Miten Kilpiänsaari asutettiin?

Pyhäkynnön pelto
Tarina kertoo: Kun ensimmäinen Kilpiä saapui saarelle, oli pyhäpäivä. Saaren aiempi asukas oli kyntämässä peltoa. Tätä Kilpiä uskonnollisena miehenä paheksui -kielsihän kirkko pyhätyön -ja alkoi moittia kyntäjää. Syntyi tappelu. Kilpiä surmasi kyntäjän ja valtasi saaren. Saaressa on pelto, joka vieläkin on nimeltään Pyhäkynnön pelto. -(Tarinassa on varsin tuttu uskonnon ja vallan käytön yhdistelmä)


Kirves ja vempele
Anton oli veljensä Antin kanssa tekemässä vempelettä. Hän väänsi vähän liikaa ja vempele murtui osittain. Anton, joka oli tarkan työn tekijä, kimpaantui ja iski kirveellä vempeleen hajalle, vaikka Antti esteli: Älä, älä". Iskun jälkeen Antti veljelleen: "No, iske nyt vielä kiveenkin" ja Anton iski. Antonin vanhin tytär Siiri kertoi pitäneensä tarinaa ja siihen sisältyvää isän kiivautta "pahana asiana", mutta sanoi kyllä nähneensä kirveen, josta oli pala pois.

Kahvipannu ja soutumatka
Antonin ja Vilhelmiinan tyttäret muistelivat vanhoilla päivillään joidenkin pitojen valmistelua Kilpiänsaaressa. Kaikilla oli paljon puuhaa. Kun huomattiin, että saaressa ei ollut riittävän suurta kahvipannua, pantiin Väinö-poika (silloin ehkä vähän yli l0-vuotias, sittemmin V.V. Kilpi Helsingin Sanomien taloustoimittaja) noutamaan suuri pitopannu lainaksi Kyläniemestä. Sää oli tosin hyvä, mutta kertojat nyt ikäihmisinä hieman ihmettelivät kuinka luonnollisena silloin kaikki -sekä tehtävän antajat että saaja -pitivät sitä että kymmenenkorvilla oleva poika noin vain soutaa edestakaisin peninkulmaisen matkan.

Suuri uuni
Kilpiänsaaren Honkalan tuvassa oli harvinaisen suuri leivinuuni. Sen käyttö luontaistaloudessa oli monipuolista. Siinä m.m. paistettiin lihat särässä teurastus- päivien jälkeen. (Särä ei ollut ainoastaan Lemin erikoisuus, vaan yleinen tapa laajemmaltikin). Uunin jälkilämmössä myös kuivattiin kalaa, varsinkin pikkukala, kiisket ja kuoreet. Siiri kertoi, että hänet pikku tyttönä pantiin uuniin lakaisemaan kuivuneet kalat uunin perältä. Kun hänestä arina tuntui vielä turhan kuumalta jalkapohjissa, kuului uunin suulta vain: "nostele jalkojais', nostele jalkojais' ".

Ruoasta ja tavoista
Luontaistaloudessa oltiin täysin omavaraisia. Nykyisin I monet välineet, työkalut, puuastiat, korit jne voivat I vaikuttaa alkeellisilta, mutta välineiden teko osattiin ja niiden käytössä oltiin hyvin taitavia. Viime I vuosisadan puolella syötiin puulusikoilla yhteisistä puukupeista. Lusikka pantiin seinän rakoon. l890-luvun .lopulla Joutsenon kunnanlääkäri Siven vietti kesää Ki1piänsaaressa. Hänen rouvansa, joka oli Vilhelmiinan ikätoveri, oli ehdottanut Eva-emännälle että olisi mukavaa jos jokaisella olisi oma lautanen. Näin sitten hankittiin taloon "taltrikit".

Muuten Kilpiänsaaressa oli tapa: "Kuka selän yli tuli -tuttu tai tuntematon -sille ruokaa tarjottiin". Tapana oli myös että kotiasioista ei haasteta. Kilpiänsaarelaiselta emännältä kysyttiin kirkonmäellä tarinoinnin lomassa: "Millainen on uusi miniä?" Vastaus kuului: "Kyllä meillä eilen rieskaa paistettiin, mutta en ottantl evästä".

Viinasta
Anton seurasi aikaansa. Hänelle tuli sanomalehti ja hän oli perehtynyt uusiin aatteisiin, itsenäisyysliikkeeseen jne. Näin hän oli innostunut myös raittiusaatteesta ja päättänyt että perheessä ei alkoholia käytetä eikä tarjota. Tarina kertoo kuitenkin, että kerran hautajaisissa jokin sukulaismummo oli vieraiden joukossa huokaillut: "Että miun piti näin vanhaksi ellää ja tällanen häpeä kokea ettl Kilpiänsaaress" on hautajaiset eikä vieraille viinaa tarjotal!. Antonin tyttären tytär tässä jotenkin ymmärsi asian muistellessaan isoäitinsä Vilhelmiinan hautajaisia, miten ajettiin kylmänä talviaamuna Vehkataipaleesta -ei enää Kilpiänsaaresta suuren selän poikki -reellä Taipalsaaren kirkolle, jossa siunaus ei niin kovin lämpimässä kirkossa ja hautaus jäisellä hautausmaalla. Paluumatkan jälkeen lämmittävä ryyppy ei varmaan olisi ollut pahitteeksi.

Kouluolot
Joutsenoon oli perustettu n.s. Hanenin kansakoulu v1884. Kilpiänsaaresta Anton Kilpiä -13-vuotiaana -oli sen ensimmäisiä oppilaita. Myöhemmin Anton piti tärkeänä, että hänen lapsensa ja myös hänen veljensä lapset pääsivät opin tielle. Useimmat aloittivat koulun Taipal saaren kirkolla, jonne ensimmäinen kansakoulu oli perustettu vuosisadan alussa. Vuonna 1907 vanhin tytär Siiri siirtyi Lappeenrannan yhteiskouluun. Erikoisempi tarina on toisen tyttären kouluun pääsy. Kerttu ei ollut käynyt kansakoulua, vaan Anton oli opettanut tyttöä itse kotona. V 1908 Anton vei Kertun pyrkimään Lappeenrannan oppikouluun. Ei ollut muita todistuksia kuin papinkirja, josta kävi ilmi että Kerttu Kilpiä oli syntynyt ja rokotettu. Koulussa ihmeteltiin, mutta Anton vaati, että tytön taidot kuulustellaan. Tietohan oli tärkeämpi kuin todistus. Kun Kerttu osasi lukea ja laskea -ainoastaan kartan kanssa oli pientä hankaluutta -, pääsi hän oppikouluun, josta sitten tuli ylioppilaaksi v 1916 eräänä niistä viimeisistä, jotka joutuivat hakemaan ylioppilastodistuksensa ja -lakkinsa Helsingistä. Koulunkäynti poikkesi paljon nykyisestä. Kirkolla ja Lappeenrannassa lapset asuivat koulukortteerissa, olivat omissa eväissään, laittoivat ruokansa itse ja saivat välillä täydennystä kotoa. "Koulukuljetus" oli kesällä laiva ja talvella -kelistä riippuen -sukset, puuluistimet tai rekikyyti. Kuvaavaa ajan asenteille on, että alkuun lasten äitiä Vilhelmiinaa hävetti kertoa että tytöt olivat oppikoulussa. Poikien koulunkäynnin ehkä naapuritkin olisivat paremmin ymmärtäneet. Kouluun meno Kilpiänsaaresta keskeltä Saimaata Lappeen- rantaan täysin erilaiseen elämänpiiriin oli varmaan aika shokki 11-vuotiaalle Kertulle. Vielä vanhoilla päivillään hän joskus kertoi nähneensä yöllä unta koulusta ja sen tapahtumista.

Kun radio oli uusi
Kilpiänsaarelaisia oli menossa kirkkoon. Kun kirkonkylässä Juvosella (Emma Juvonen oli o.s.Kilpiä ja saaresta kotoisin) oli radio, joku ehdotti ettei mennäkään kirkkoon, vaan Juvoselle ja kuunnellaan jumalanpalvelus radiosta. Näin tehtiin. Radiosaarnan aikana Vilhelmiina aikaisesta matkasta väsyneenä torkahti. Jälestäpäin Juhana, koiranleuka, vakuutti: "Kyll se iha oikeeta jumalasanaa ol' kun se noin hyvästi nukutti". Kerran Juvonen sitten toi radion jouluksi Kilpiänsaareen ja koko saaren väki kokoontui Telkkerille jouluaamun jumalanpalvelusta kuuntelemaan. Juvonen räpläsi ja räpläsi, mutta radio ei toiminut, kuului vain hälyääniä. Lopulta Juhana virkkoi: "Ei sieltä jumalasanaa tule, piru siellä vinkuu".

Jatkuvaa kanssakäymistä
Anton Kilpiä muutti perheineen Kilpiänsaaren Honkalasta v 1911 mantereen puolelle Vehkataipaleen Koivumäkeen. Tämän jälkeenkin kanssakäyminen saarelaisten kanssa jatkui vilkkaana. Kilpiänsaaresta tultiin sunnuntaiaamuisin omalla laivalla Vehkataipaleeseen. Siellä saarelaiset nousivat Taipalsaaren kirkolle menevään vuorolaivaan. Koivumäeltä käytiin katsomassa oliko kilpiänsaarelaisia laivassa. Jos oli, oli itsestään selvää, että vuorolaivan tultua kirkonmenojen jälkeen Vehkataipaleeseen saarelaiset tulivat aterialle ja tarinoimaan Koivumäkeen ja jatkoivat vasta myöhemmin kotiin. Tapaamisissa juttu luisti. Saarelaiset olivat tunnettuja siitä että puhuivat kovalla äänellä ja useat yht’aikaa. Selitys puhetavalle lienee että tuulella ja tuiskussa liikkeellä oltaessa oli aina täytynyt puhua kovaa tullakseen kuulluksi.

Nykyään Kilpiänsaari kuuluu Joutsenon kuntaan ja seurakuntaan. Jouko kertoi Iita-tädin sanoneen että Taipalsaaren kirkolle piti aina panna pyhävaatteet, mutta Joutsenoon mentäessä ei oo niin väliä.

Miten Kilpiä-suvun sukuseura sai alkunsa
Viime sodan aikana Helsinkiin oli muuttanut mm Eevert Kilpiä perheineen Viipurista. Perhe oli menettänyt kotinsa kahteen kertaan pommituksissa. Sodan jälkeen koko maassa oli kaikesta puutetta, asunnoista, ruoasta ym. Kansanhuoltoministeriö säännösteli lähes kaikkea kulutustavaran jakelua ostokortein ja erikoisluvin. Eevert Kilpiän tytär, käsityönopettaja Aira Kilpiä oli työssä Helsingissä kansanhuollon toimistossa kai joitakin tekstiilien ostolupia hoitamassa. Eräänä päivänä hänen luokseen tuli asioimaan helsinkiläinen Tyyne Serlachius. Kun daamit olivat esittäytyneet, oli Tyyne Serlachius tokaissut: ”Mistä te olette tuon sukunimenne saanut?" ja kertoi samalla olevansa omaa sukua Kilpiä. Tapaamisesta seurasi vilkkaiden karjalaisten jatkuvaa kanssakäymistä, johon liittyivät myös Tyynen veli Martti Kilpiä ja heidän lähisukulaisensa V.V. Kilpi (aiemmin Kilpiä), joka asuikin perheineen Serlachiusten naapurikorttelissa Caloniuksenkadun varrella Töölössä. Näissä tapaamisissa heräsi pian ajatus oman sukuseuran perustamisesta. Idea toteutettiin ripeästi ja ensimmäinen sukukokous pidettiin jo v 1946 siis viisikymmentä vuotta sitten t.s. paljon aikaisemmin kuin viime vuosien varsinainen juurienetsintä- ja sukuseura- "boomi" alkoi.